Kaikki tanssimusiikki ja lähes kaikki muukin länsimainen musiikki koostuu ajallisesti säännöllisenä toistuvista jaksoista, joista kukin edelleen jakaantuu pienempiin jaksoihin. Hieman yksinkertaistaen, kappale koostuu säkeistöistä, säkeistöt koostuvat säkeistä, säkeet tahdeista, ja tahdit puolestaan tahdinosista. Tavallisesti kukin jakso koostuu kahdesta tai kolmesta seuraavaksi alemman tason jaksosta.
Tanssimusiikki on yleensä sillä tavalla säännöllistä, että alajaksojen lukumäärä seuraavan tason jaksossa on vakio: joka säkeistössä on sama määrä säkeitä, joka säkeessä sama määrä tahteja ja joka tahdissa sama määrä iskuja. Kerroksellisen kudoksen pohjalta löytyy kappaleen läpi ulottuva nopeahko tasatahtinen pulssi, kappaleen perussyke. Kappaleessa on yleensä sitäkin pienempiä rytmisiä elementtejä, mutta korva ei koe niitä selkeäksi perussykkeeksi joko siksi, että ne ovat liian tiheässä tai siksi, että ne eivät ole tarpeeksi säännöllisiä.
Useimpien sykäysten kohdalla musiikissa tapahtuu jotain: sävel alkaa soida, rumpu kumahtaa tms. Mutta yleensä kappaleessa on myös sykäyksiä, joiden kohdalla ei tapahdu mitään: edellisen sykäyksen kohdalla alkaneet sävelet saattavat jatkua katkeamattomina, tai musiikissa voi olla tauko. Kuitenkin kuulija kokee, että sykäys on siinä vaikka se ei kuulu. Musiikin syke ei siis ole puhtaasti fysikaallinen ilmiö vaan osittain ihmismielen tuote. Perussykkeen tiheys vaihtelee kappaleesta toiseen, mutta neuropsykologiset tekijät asettavat omat rajansa kokemuksen syntymiselle. Perussykkeen tahti on käytännössä sellainen, että sen voi naputtaa sormella tai jalalla.
Otetaan esimerkiksi Matalan torpan balladi (jos kappale ei ole tuttu, voit koekuunnella sen täältä). Tämä kappale on, kuten jenkat yleensä, hyvin selvärytminen. Siinä kuuluu vahvimpana syke, joka osuu laulun tavuihin seuraavasti:
| V | V | V | V | V | V | V | V | V | V | V | V | V | V | V | V |
| Suo- | messa | olen | minä | syn- | ty | nyt | tuolla, | kau- | niissa | Kar- | ja- | las- | sa |
Sykäyksiä sanotaan musiikin iskuiksi. Iskun paikka on yllä merkitty V-kirjaimella. Kuten edellä todettiin, iskut ovat musiikissa kohtia, joissa yleensä tapahtuu jotain. Esimerkkikappaleen kahdessa ensimmäisessä säkeessä soittaja aloittaa joka iskulla uuden sävelen ja laulaja uuden tavun. Mutta näin ei ole aina. Huomaamme sen esimerkiksi säkeen lopusta:
| V | V | V | V | V | V | V | V |
| Kau- | niissa | Kar- | ja- | las- | sa |
Viimeisen iskun kohdalla ei tapahdu mitään. Musiikin poljento ei kuitenkaan katkea, sillä seuraava säe alkaa täsmälleen sillä hetkellä, josta sen pitäisi alkaa tasaisen poljennon mukaan. Jos naputamme kappaleen sykettä jalalla tai sormilla, huomaamme että on luontevaa jatkaa tasaiseen tahtiin tuon kohdan yli; se käy jopa helpommin kuin yhden napautuksen väliin jättäminen. Voimme siis ajatella, että myös tuossa kohdassa on isku, vaikka se ei kuulu.
Jos kuuntelemme tarkemmin, huomaamme että perussykekään ei ole monotoninen. Iskut muodostavat pareja, joista ensimmäinen on painokkaampi kuin toinen. Puhutaan vahvoista ja heikoista